Lasihelmi vain. A simple bead

A life and also a little bit death happened, so the articles about ancient glass beads I promised, had to wait until now to happen. Text in English in Italics.

Elämä ja vähän kuolemakin sattui, joten lupaamani artikkelisarja on lykkääntynyt. Mutta tien päällä taas.

Isälläni on usein tapana lainata vanhaa iskelmää, kun hän katselee tekemiäni helmiä sanoen: Se helmi oli, mutta lasihelmi vain. Isäni arvostaa taitoani, mutta ihmiset, jotka tuntevat minut, saattavat tästä päätellä, kenen huumorintajun olen perinyt. Joka tapauksessa laulun sanat käyvät usien mielessäni, kun teen yksinkertaisia yksivärisiä helmiä. Niitten tekeminen on joutuisaa, mutta aika tylsää, jos niitä tekee suuria määriä kerrallaan. Usein teenkin niitä verryttelynä poltinsession aluksi ja lopuksi väreillä, joita sillä kertaa käytän monimutkaisemmissa helmissä.

Usein arkeologisissa jutuissa näytetään parhaiten säilyneitä ja hienoja töitä, lasihelmien kohdalla esimerkiksi merovingiaikaisia Vöyrin helmiä, mutta todellisuudessa kaikkien löytöjen kaikista helmistä suurin osa on yksinkertaisesti koristeluja tai ihan vaan muutaman millin kokoisia yksivärisiä helmiä. Esimerkiksi Euran Luistarista, jonne haudattiin usean sadan vuoden ajan rautakaudella, on löytynyt suuret määrät yksivärisiä helmiä, kenties yhdistettynä yhteen tai muutamaan hieman koristellumpaan helmeen. Linkin helmet on löydetty hajallaan haudasta numero 130. Vanhemmissa löydöissä on usein ongelmallista se, että kaivauspöytäkirjat ovat puutteellisia, eikä kaikkien helminauhojen yhteydessä voida enää tietää, ovatko ne kuuluneet alun perin samaan kokonaisuuteen, ja ovatko ne olleet esimerkiksi kaulanauhoja, kupurasolkien riipuksia tai vaikkapa rannekoruja.

Miten yksinkertaiset helmet on tehty? Tässä linkissä näkyy yksi kokeilu rautakaudella tyypillisesti käytetystä helmiuunista. Videon lopussa tehdään myös muutama helmi. Perusteiltaan tekniikka on ns. kierretty helmi, eli pehmeäksi sulatettua lasia kierretään metallitangon eli mandrellin ympärille. Videon näyttämässä mehiläispesäuunissa se tehdään joko välillä tulessa lämmittäen ja uunin ulkopuolella muokaten, tai kuten tässä toisessa videossa, tartuttaen lasi mandrellin ja sulattaen ja kiertäen se uunissa helmeksi. Jälkimmäisessä tekniikassa syntyvä perushelmi on tyypillisesti tynnyrin muotoinen. Kun tynnyrinmuotoista helmeä koristellaan ja se sulaa prosessissa lisää, sekin alkaa pikkuhiljaa hakeutua muotoon, jossa sillä on mahdollisimman vähän pinta-alaa. Nykyisin (ja myöhäiskeskiajalla...) käytetyllä lamppulasitekniikalla perushelmestä tulee pyöreä, tai donitsin muotoinen. Siinä päästään lasia sulattamaan suoraan lasitangosta asteittaisesti helmeen lisäten, ja sula lasi hakeutuu automaattisesti pallon muotoon.


Kuvassa olen tehnyt uunissa nopeimmin syntyvän perushelmen näköisen helmen (jota siis jouduin työstämään saadakseni muodon), ja helmen, joka lamppulasitekniikalla on nopein ja helpoin tehdä:

In this picture you can see typical shape of a basic bead made in beehive kiln (I had to marver it a bit to get the barrel shape) and the easiest basic bead made with a modern lampwork torch:

Tässä kuvassa puolestaan helmiä, jotka tein Pöytyältä löydetyn helminauhan innoittamana. Museon saateteksti sanoo, että ne on löydetty peräkkäisenä ketjuna ja ovat nähtävästi samasta ketjusta.

And here you can see beads I made inspired by the beads from Pöytyä find. The museum text says they have been found in a row, so they are probably from the same chain. 

My dad often repeat a line from a old schlager, when he is looking at my beads. The words are in Finnish, but the idea is roughly translated this: You were a gem, but a simple gem made of glass. Do not get me wrong, my dad likes my beads and thinks I am talented, but people who know me, probably can guess where I inherited my sense of humour. Anyway, the words of the song come to my mind often, when I am making simple one coloured glass beads. They are fast, but quite boring to do, especially when done in quantities. Usually I make them first and last of the session, and use same colours than in more complicated beads I make during the same session. 

When talking about archaeological finds it is often habit to show pictures of the most spectacular items, like Vöyri necklace or beads in a case of glass beads found in Finland. In reality, most of the beads are simple small one coloured beads, alone or combined with a couple of decorated beads, for example in many finds from Luistari, Eura. Luistari have been used as a graveyard several centuries during the Iron age. In older finds there is also a problem caused by not so well made rapports of the diggings. It can be that we cannot tell anymore, if certain beads are from the same piece of jewelry, or if the said item had been a necklace, a bracelet or something else.

So how glass beads have been made? In this link you can see a video of a typical beehive style bead kiln of Viking age. At the end of the video they are making a few beads in it too. Basically the technique is called wound bead, where molten glass have wound around metal stick called mandrel. Winding can be made warming the glass in the kiln and marvering the glass outside of it to shape or totally in the kiln, like in this video. When later technique is used, the typical basic shape is barrel. When the bead is heated more for example when putting decoration to it, it melts more and starts to became more spherical, as a sphere is the shape with least surface. The easiest and fastest made basic shape of modern (and medival too...) lampworked bead is right away spherical or donut shape, as the glass have been melted and added gradually to the bead from a thin glass rod.

Aikakautista villaa. Wool they wore

(Text in English after the squirrel.)

Pidin kesällä parissa tapahtumassa luennon aiheesta aikakautinen villa ja sen matka lampaasta kankaaksi. Aihe on laaja, ja luennolla ehti käydä läpi vain suurimmat linjat. Osaa asioista olen jo käsitellytkin täällä, mutta puran nyt kirjoitetuksi tekstiksi sitä, mistä puhuin, kenties jotain unohtaen ja jotain lisäten, mutta samoilla linjoilla joka tapauksessa. Aihe vaatii useamman postauksen ja aloitan nyt itse lampaista, ja varsinkin lampaista, joita on perinteisesti kasvatettu Pohjoismaitten alueella.

Lammas (Ovis aries) on aikoinaan kesytetty useaan eri kertaan useammista eri aasialaisen muflonin (Ovis orientalis) laumoista. Eurooppaan lammas on ilmeisesti saapunut kahteen kertaan. Ensin tänne tuli karkeavillainen lammas, jonka keskeisemmissä osissa Eurooppaa syrjäytti seuraava, villan puolesta pitemmälle jalostettu lammas. Euroopan laidoille jäi karkeavillaisia, irtoavakarvaisia ja (pukki)sarvellisia lammasrotuja, jotka tunnetaan pohjoiseurooppalaisena lyhythäntäisenä lammasroturyhmänä. Siihen kuuluvat nykyisistä lammasroduista muun muassa suomenlammas, islanninlammas, gotlanninlammas, shetlannin- ja muutamien muitten Pohjois-Atalannin saarten lampaat sekä venäläinen romanov.

Alkuperäinen pohjoinen lammas ja osa sen nykyisistä jälkeläisistä ovat niin sanottuja primitiivilampaita. Primitiivilampaan villalle on tyypillistä, että sillä on kaksinkertainen turkki ja se saattaa irrota itsestään ilman että sitä tarvitsee leikata. Nämä ominaisuudet tekevät niitten villasta huonon nykyistä villanjalostusteollisuutta ajatellen, sillä se suosii mahdollisimman tasalaatuista, tasamittaan leikattua villaa raaka-aineekseen. Keskiaikaisille ja jo paljon aiemmin eläneille ihmisille oli hyvä saada samasta lampaasta erityyppistä villaa eri tarkoituksiin, kuten pitkää kestävää päällysvillaa tai ohutta pehmeänlämpöistä alusvillaa. Lampasta saattoi saada myös poronkarvan tapaista onttoa jäykkää karvaa, jota ei pysty kehräämään ja joka nykysin katsotaan viaksi villassa. Se oli kuitenkin hyvää esimerkiksi rakennusten eristeenä. Työtä primitiivilampaan villalaatujen erottelu toki vaatii enemmän kuin yhdensorttista villaa kasvattavan lampaan villan työstö.

Primitiivilampaat siis saattavat myös pudottaa karvansa, niin että ne keritsemisen sijaan voidaan irrottaa hieman vetämällä lampaasta. Englanninkielessä tätä nyppimistä kutsutaan termillä rooing, mutta sillä on nykyisin aika huono kaiku, koska samaa termiä käytetään angorakanien karvan nyppimisestä, joka teollisessa laajuudessa on hyvin raakaa, eläinrääkkäystä olevaa puuhaa. Angorakanit eivät muuten ole tietojeni mukaan keskiaikaisia hyötyeläimiä, vaan jalostettu myöhemmin nykyisenlaisiksi karvankasvattajiksi. Joka tapauksessa, entisaikaan oli tapana, että ihmiset, joilla ei ollut edes sitä yhtä lammasta, saivat koota pensaisiin tms. tarttuneita itsestään irronneita villatukkoja käyttöönsä. Ja tästähän tiedämme siksi, että on säilynyt oikeusjuttuja siitä, onko joku tyytynyt keräämään vain pensaissa olevia karvoja vai siirtynyt suoraan lampaan äärelle...

Kuvalla ei ole mitään tekemistä jutun kanssa, muuta kuin että oravalta on irronnut osa talvikarvasta.

Yeah, I know, the pic does have nothing in common with the text, except that the squirrel is shedding.

I had a lecture of period wool, and it's path from a sheep to fabric at a couple of events during the summer. This is a big subject and I could touch only highlights of it. Part of them I have already discussed here, but anyway I am going to write about what I did talk, maybe adding something, maybe forgetting something, but on those lines. This needs more than one post and I will start of telling about sheep, especially traditional Nordic sheep.

A sheep (Ovis aries) has been domesticated from Asian mouflon (Ovis orientalis) several times in a several places. It is thought that sheep came to Europe twice. First came sheep with more coarse wool and later sheep which had been breed to have more softer wool. More isolated north is still having descendants of the first wave, known as Northern European short-tailed family. For example Finnsheep, Icelandic sheep, Gotland sheep, Shetland and other sheep from North Atlantic islands, and Romanov from Russia belong to the family.

The original northern sheep, and part of it's modern relatives are so called primitive sheep. Characteristic in wool-wise to primitive sheep in general are dual fleece and wool than can shed, shear itself without cutting it. These characteristics are making the wool unwanted for wool industry, which prefer more uniform wool cut to similar length, so it is called "primitive". To medieval people (or people from even older times) a sheep with several kind of wool was good thing. They could get long strong over wool and short soft warm under wool. Even hollow kemp (fibre similar to deer or moose hair) was not problem to them as it is for modern spinner or wool industry. They used it for example as an insulation on roofs or walls. It take time and labor to take different kind of fibres apart of each other, but they could get all of them from the same sheep.

Primitive sheep can, as said, naturally shed their wool, which then can be hand plucked. Sometimes this method is called rooing, but it has today a bad reputation, as very violent rooing is in use when plucking hair of angora rabbits. (Which by the way are not period to my knowledge, but breed after our time of interest. If someone knows better, I will be gladly corrected.) There was a habit that poor people without even that one sheep could pick up wool that sheep had left  to bushes. And we know about this habit of course because there are court cases with arguing if someone had picked up only those naturally shed locks or plucked them themselves from sheep...


Lähteitä / Sources:

Auli Bläuer: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa
Deborah Robson, Carol Ekarius: The Fleece & Fiber Sourcebook. More than 200 Fibers from Animal to Spun Yarn

Ajatuksia helmistä. Thinking beads

(The text in English in italics after the Finnish text)

¨Glass as a man-made material is thousands of years old. The production of glass has always been a relatively high-tech process, stretching the technological limits of every age.¨

- Bandhu Dunham in his book Contemporary Lampworking (vol. 1)

Olen tehnyt viime aikoina aika lailla helmiä, mutta myös ajatellut niitä. Paljon. Vanhoja helmiä, ikivanhoja helmiä, uusia helmiä ja kuinka tehdä niistä vanhojen helmien näköisiä. Olen aikeissa tehdä sarjan artikkeleita tänne blogiin erityyppisistä vanhoista helmistä, kuinka luulen että ne on tehty ja kuinka teen itse niitten tapaisia helmiä. Tämä on siis johdatuspostaus aiheeseen. Olen ajatellut aihetta jo pitempään, mutta minulla on ollut energiaa kaivaa, tutkia ja testata yksityiskohtia vasta viime aikoina.

Olin jo lähes kirjoittanyt tämän tekstin, kun sain muitten myöhemmästä rautakaudesta kiinnostuneitten tavoin myöhäisen joululahjan, kun tämä artikkeli julkaistiin. Se kertoo Ravattulan Ristimäen arkeologisten kaivausten tuloksista haudasta 1/2015, erityisesti helmistä, joita haudasta löytyi. Tiesin helmistä melko pian niitten löytymisen jälkeen, ja olen odottanut vesi kielelllä tarkempia kaivaustuloksia. Tulenkin varmaan käyttämään tätä artikkelia hyväkseni tulevissa postauksissa, mutta nyt muutamia yleisiä ajatuksia vanhojen helmien uusintojen teosta.

Periaatteessa tekotapa on enimmäkseen sama rautakautisissa helmissä kuin minun tekemissäni. Tuhat vuotta sitten helmet tehtiin kuitenkin käyttäen lasin sulatuksessa apuna uunia, kun itse käytän poltinta, jossa polttoaineena on maakaasu, tarkemmin propaani, ja liekkiä kuumentaa ilmasta rikastettu happi. Näin saan pieneen liekkiin paikallisesti lasin vaatiman lämpötilan ja pystyn tekemään helmet katsoen niitä hyvinkin läheltä, ilman että esimerkiski yrittäisin kurkistella saviuunin sisään ja nähdä mitä tapahtuu. Monet asiat ovat minulle helpompia kuin muinaisille mestareille, joitten helmiä ihastelen, kun ne ovat tekotavasta huolimatta niinkin taitavasti tehtyjä. Joitakin tekniikoita tosin on, jota ovat jopa luontevampia uunitekniikalla tehden, mutta niistä myöhemmin lisää. Helmiä tehdään myös lasinpuhallukseen perustuen, mutta itse teen lähinnä kierrettyjä helmiä, joissa sulaa lasia kierretään saveen kastetun metallipuikon ympärille.

Lasin koostumus on ollut perusaineiltaan kutakuinkin sama siitä lähtien, kun se keksittiin muutama tuhat vuotta sitten, tosin sitä on paranneltu vuosituhansien varrella. Lasi tehdään ylensä piioksidista (eli kvartsihiekasta), juoksutteesta, tasapainottavista mineraaleista (kuten alumiinista, lyijystä, natriumista tai kalsiumista) ja värjäävistä aineista. Lasi saa värinsä useimmiten erilaisista metallioksideista, ja yhteen metalliin perustuvat värit ovat olleet käytössä myös tuhansia vuosia. Ne ovat myöskin helpoimpia ja yleensä nykyisin edullisimpia laseja. Nykyisin erisävyisiä laseja on käytössä paljon enemmän, mutta useat niistä värjätään useammalla alkuaineella, jotka saattavat käyttäytyä ennalta-arvaamattomasti kuumennettaessa, kun aineet reagoivat toisiinsa kemiallisesti.

Muutama seikka kiinnittää usein huomioni, kun näen jossakin rautakautisten ja ns. viikinkihelmien uusintoja. Ne ovat usein liian isoja. Aluksi tein itsekin helmet suurehkoiksi, kun perustin tekemisen lähinnä kuviin, joista kokoa on vaikea arvioida. Esimerkiksi museokauasta onkin kiva ostaa yksi iso yksittäinen helmi ja tehdä siitä vaikkapa riipus tai avaimenperä. Kuitenkin esimerkiksi vanhojen helminauhojen helmet ovat aika pieniä, artikkelin korussakin ne ovat maksimisaan 10 mm levempään suuntaan. Näin ne ovat olleet myös kevyempiä, seikka johon olen alkanut autenttisuuden lisäksi kiinnittää huomiota myös käytännöllisyyden vuoksi sen jälkeen, kun tein itselleni viikinkityyliset vaatteet ja helmivitjoja. On mukavampi seistä selkä suorana, kun ketjut ja vitjat eivät paina ihan tolkuttoman paljon...

Toinen seikka liittyy siihen, että rautakautiset helmet ovat usein mattapintaisia (kuten artikkelissakin mainitaan useimpine helmistä olevan), ja niinpä uusinnoistakin usein tehdään mattaisia joko hapottamalla tai hiekkapuhalluksella. Helmet ovat kuitenkin teoriani (ja myös esimerkiksi vuosikymmeniä lasihelmiä tutkineen Augusto Paninin teorian) mukaan usein mattapintaisia siksi, että ne ovat olleet happamessa maassa vuosisatoja ja näin luonnon hapottamia. Uutena ne ovat olleet kiiltäviä, tai ainakin tekijä olisi oletettavasti halunnut niitten olevan. Vaikka lasi ei ole ollut yhtä halpaa kuin nykyisin, se on kuitenkin ollut edullinen vaihtoehto oikeille kiiltäville jalokiville.

Esimerkiksi antiikin roomalaisten jäljiltä säilyneet lasiesineet, jotka eivät ole olleet maassa (tai ainakaan pohjoisen happamassa maaperässä) ovat kiiltäväpintaisa. Osa helmistä on toki voinut olla jo uutenakin mattapintaisia, mutta silloin kyseessä on ollut virhe, tai ainakin piirre, jota oletettavasti on yritetty välttää. Lasi (joka on amorfista ainetta, jolla ei ole tiettyä kiderakennetta) on tekoprosessin aikana kerännyt pintaansa kiteytymää väärän lämpötilan, epäpuhtaan lasimateriaalin tai liian vähähappisen pelkistävän liekin vuoksi. Olen erittäin kärjistäen (koska kuitenkaan ei ole samanlaisesta "virheestä" kyse, ja mattapintaiset helmet elävöittäjällä ovat toki ajanmukaisemmat kuin vaikkapa kiiltäväpintainen aventuriinilasihelmi) verrannut helmen hapottamista siihen, että seppä takoisi viimeisen päälle olevan uusinnon muinaisesta puukosta ja sitten ehdoin tahdoin ruostuttaisi sen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hapotin itsekin aivan ensimmäisiä tekemiäni uusintohelmiä, mutta nyt säästän hapotuksen modernien helmien hauskaksi tehokeinoksi.

Onnea ja kiitos, jos luit tänne asti, vaikkei kuvia olekaan! Silmäkarkkia on sitten luvassa, kun saan ruudulle juttuja varsinaisista helmityyleistä


So I have lately made beads, but I have also thought beads. A lot. Old beads, ancient beads one could say. New beads, made to look like old beads. Yes, I am actually planning a serie of posts about old style beads, how I think they made them and how I am making them. This is kind of intro post to it. I have planned it all autumn seriously (and much longer as an idea, but I have not had energy to dig and hunt and test missing pieces before now).

I had even this text almost written, when I, and other people interested of late iron age, got a late Christmas present in a form of this article (only in Finnish). It is telling about the grave 1/2015 of Ristimäki, Ravattula and especially of 31 beads found from it. I have known of the beads almost since they found them and been waiting for information of it. I will probably use this article a lot in the blog posts, bit first I would like to write about some general thoughts about reproducing old glass beads.

Thought the basic technique is same in old and new beads, turning molten glass around metal mandrell, the source of heat to melt glass is different today from thousand years ago. They used small kiln or furnace and worked inside of the kiln or very near the lid of it, when modern lampworker uses torch, which uses gas, like propane as fuel. I can work much closer and accurately, but still I admire the beads of old masters. Even thought it must have been more difficult, they still managed to do such a fine beads. Beads can be made also with glassblowing method but I am mostly doing them by winding glass around mandrel.

Glass have been made using basically same materials thousand of years, thought there have been a few improvements to the formula during years. Glass has been made usually from silicon dioxide (silica, known as a sand too...), flux, stabilizing agents (like alumininum, natron, or calsium) and colouring compounds. Glass get colour usually from different metal oxides and a colour from a single metal oxides have been around about as long as glass. They are usually also the cheapest and the easiest to use glass. Nowadays there are a lot of new shades in glass, but they are usually got using several metal oxides etc, and can cause unexpected colour reactions in a flame.

There are a few things I would like to discuss about reproductions of old, for example Viking style beads before I start about different bead styles. First, they are often too large, At first I made them myself quite big, when I just looked at photos without anything to compare their size in them. It is also nice to buy for example a museum shop one big bead and use it as a pendant or a key ring charm. But actually real old beads have been surprisingly small, for example in the aforementioned article says, that the beads in the grave where max 10 mm wide, wider way. The smaller the lighter, and besides authenticity it makes small beads also nicer to use. I found that out latest when I made myself Viking style clothes with several bead strings. It is easier to stand straight when your jewelry is not too heavy...

Another thing is about old beads being matte (like they said in the article about most of the beads in the grave), and so making also new beads with sandblowing or using acid agent. Part of the beads might have been matte from the start, but my (and for example one of Augusto Panini, who have collected and researched old glass beads several decades) theory, that beads have been, or at least meant to be clear and shiny and they are matte because they have been buried to acid ground. Even thought glass was not as cheap as it is today, it has been anyway much more affordable alternative to real shiny gems.

Old glass subjects, from for example Roman period, which have not been buried to earth (or at least to acid northern ground) are not usually matte. There is a possibility, that some of them have been matte because there have happened some mistake, like vitrification on their surface because of for example poor quality glass or lack of enough oxygen in the flame. (Glass is so called amorphous solid, so it is non-crystalline.) I have said (and I know that this is not fair for glass, as the "mistake" is not in the same category at all and I rather see re-enctors use matte beads than beads with aventurine glass in them) that mattening glass beads deliberately in a name of them being period is same as a smith would do the very good and period knife and then get it rusty deliberately. To be honest I made matte the first Viking style beads I made several years ago, but now I save it as a nice technique for modern beads. 

Congrats and thank you, if you managed to read this far without any pics. I promise some eye candy when I' ll write the articles of different bead styles!

Kuumasta vedestä. About hot water.

(Text in English after the Finnish text and the photo)

Olin viikonloppuna mökillä, jossa ei ole vesijohtoja ja vaikka sähkö onkin, esimerkiksi lämmitykseen käytetään aika pitkälti puuta. Ruokavesi kannetaan kaivosta ja saunavesi järvestä. Mietin taas kerran sitä, kuinka ennenaikaan kuuman veden kanssa ei todellakaan lutrattu. Jokainen vesilitra (tai mitä vetomittaa nyt kulloinkin on käytetty) oli kannettava ja jokainen lämmityspuunpalanen haettava metsästä ja työstettävä käyttöön sopivaan muotoon. Olen lukenut muun muassa arvioita siitä, että 1800-luvulla saunassa olisi kerrallaan lämmitetty vain noin pari kolme litraa kuumaa vettä kylpijää kohti. Ei ole paljon, vaikka sitä kylmällä vedellä jatkaisikin, ja vaikka vatipesulla ei vettä kulu lähellekään samaa määrää kuin suihkussa. Katselin tässä joku aika sitten läpi Tudor Monastery Farmin Youtubesta ja siinä Ruth Goodman pesi sekä ihonsa että hiuksensa kokonaan ilman vettä.

Niinpä oletankin, että ylipäätään kaiken, mitä entisajan ihmiset ovat voineet tehdä kohtuullisesti ilman isompaa vedellä läträämistä ja varsinkaan sen lämmittämistä, on tehty ilman isompaa vedellä läträämistä ja varsinkaan sen lämmittämistä. Kuten aiemmin jo olen maininnut. yritän pestä raakavillan käyttäen mahdollisimman vähän lämmintä vettä.

Usein lämmin vesi voidaan korvata ajalla, ja vieläpä sellaisella ajalla, joka ei vie muuhun ehkä elintärkeämpään tekemiseen kuluvaa aikaa. Värjäys on sellainen asia. Nykyajan ihmisistä, jotka ovat tottuneet täyttämään materiaan liittyvät halunsa välittömästi, on hidasta, kun luonnonväreillä värjääminen voi viedä päivän tai vaikka koko viikonlopun, mutta entisaikaan käytettiin varsinkin kotivärjäyksessä menetelmiä, joissa ei tarvittu kuumaa vettä ja valmistelun ja viimestelyn välillä tekemistäkin oli vähän, koska ei tarvinnut edes vahdata kiehuvaa värjäyskattilaa.

Itse olen tehnyt mataralla eli krapilla kylmävärjäyskokeiluja ja saanut tulokseksi kaunista keskipunaista, jossa ei ole keittovärjäykselle tyypillistä oranssia tai ruskeaa sävyä (jotka ovat toki kauniita nekin, mutta on kiva saada useita sävyjä samasta väriaineesta). Kylmävärjäyksessä langat jätetään lillumaan useiksi päiviksi liemeen, jossa väri irtaantuu pikkuhiljaa värin lähteestä ja tarttuu sitä mukaa lankaan. Välillä vain vähän hämmenellään. Suunitelmissani olisi kokeilla ensi kesänä muitakin kylmävärjäykseen soveltuvia väriaineita ja ehkäpä rohkaistun testaamaan muitakin muuhun kuin keittämiseen perustuvia vanhoja värjäysmenetelmiä. Krista Vajanto sai Suomen alueen rautakautista värjäystä koskevan väitöskirjansa valmiiksi ja syksyksi häneltä olisi tulossa aihetta käsittelevä kansantajuinen kirja, kertoo Sahra blogissaan. Sitä odotellessa!

(Kuvassa olevia lankoja ei ole vahingoitettu tätä juttua tehdessä.)

I spent last weekend at a cabin where is no tap water, and even thought there is electricity, for example heating is done mostly by wooden oven. The drinking water is carried from the well and bathing water from the lake. I thought once again how people earlier did not waste hot water. They had to carry every single litre (or whatever measure was in use) and every single piece of wood needed to carry from the forest and cut to usable sized pieces. I have read that it was possibly only a couple of litres per person they boiled when bathing in sauna at 19th century. It is not a lot, even thought they used colder water to make it usable and bathing with a bucket takes much less water that a shower. I watched a few weeks ago Tudor Monastery Farm serie from Youtube and there Ruth Goodman washed herself using no water at all.

So I think that everything people earlier could have made without using a lot of water and especially hot water, they have made without using a lot of water and especially hot water. As I have mentioned earlier, I am trying to wash raw wool using as little warm water as possible.

Often you can compensate the lack of hot water with time, and with time that you do not use to the work in question, but can do other, maybe more important stuff meanwhile. The dyeing is one of those things. Today, when people are used to instant gratification especially in material things, dyeing even using hot water might seem to be time consuming process, when it takes all day or even weekend. Earlier people used dyeing methods, which took little or no hot water or actual hands in doing between starting and finishing the dyeing. They did not even needed to look after a boiling kettle.

I have done cold dyeing experimentation with madder and got as a result beautiful bright red without typical orange or brown tinge you get from it when dyeing with hot water. (They are beautiful too of course, but it is nice to get more shades from the same dyeing agent.) In cold dyeing you leave yarns to lukewarm water with dyeing agent for several days and just shake it now and then. The colour extracts to water slowly and dyes the yarn a little by little. I am planning to try another dye stuff good for cold dyeing this summer and maybe even try another old methods which need no hot water. Krista Vajanto got ready her doctoral thesis about  Finnish iron age dyeing and is going to publish another book of the subject at autumn, tells Sahra in her blog. I am so waiting for that!

Värien valinnasta. Choosing of Colours

Olen reilun vuoden ajan tehnyt viikinkivaatekokonaisuutta lähtökohtana se, etten osta uusia tarvikkeita sitä varten, vaan käytän vanhoja muista projekteista jääneitä kankaita ja muutenkin nurkissa pyöriviä materiaaleja. Kupurasolkien kohdalla tein poikkeuksen, koska niitä saa ihan säällisiä melkein samaan hintaan kuin mitä materiaalit maksaisivat. Ja matskut olisi pitänyt hankkia joka tapauksessa. Hanke on edennyt mukavasti. Ensimmäisen kerran pidin vaatteita lähes vuosi sitten tapahtumassa ja sen jälkeen olen lisäillyt niihin koristeluja ja uusia asusteita.

Talvisemman kelin päällysvaatetta silti vielä uupui. Minulla oli kangas, josta riittäisi kahteen viittaan ja tein siitä toisen jo elävöittäjäkaverille. Sitten totesin, että en ole aiemminkaan pitänyt viitoista ja haluankin päällystunikan tai -takin. Eihän kangas enää siihen riittänyt, joten jatkoin toisella jämäpalasella. Suunnitelma muuttui tehdessä ja leikkelin sitä uuteen kuosiin parikin kertaa ja lisäilin paloja toisesta kankaasta.

I started about a year ago Viking style dress kit and made point not to buy any new stuff for it, but use left over fabrics and other materials I already have in da house. Only exception was apron brooches which cost only a bit more than materials for them, which I would have needed to buy anyway. The project has gone nicely. The first time I wear the kit at the event was almost a year ago and after that I have added more decoration and accessories to it.

I still have not had a proper cloth for colder weather. I had got fabric enough for two cloaks and I made another for a re-enactor friend. After that I remembered that I do not still like to wear cloaks and rather have a tunic. Well, there was not enough fabric for them anymore, so I decided to use another leftover piece of fabric too. I designed the tunic as I went and chanced my mind a couple of time while doing it, like it is now a coat, not a tunic.

No, tämän postauksen aihe ei kuitenkaan ole kuinka teet viikkaritakin jämäpaloista vaan värit ja erityisesti yksi värien ominaisuus. Kun sain takin ylläolevaan kuosiin, aloin miettiä sen koristelua. Suunnitelma (joka siis minut tuntien saattaa tietenkin muuttua moneen kertaan) olisi kirjoa eri kankaiden saumakohtiin koristepistoa ja reunustaa hihansuut, helma, päntie ja etureunat lautanauhalla. Eipä muuta kuin levittelemään luonnonväreillä värjättyjä lankoja esille ja miettimään. Takin sinertävässä kalanruotokuvioisessa kankaassa on pieniä pilkkuja aika monestakin väristä, muun muassa punaista, joten valinta oli siinä mielessä vapaata. Valitsinkin ensin takin molempiin kankaisiin todella kauniisti sointuvan yhdistelmän ruosteenpunaista, keltaista ja vaaleanvihreää.

Sitten tajusin, että ehkä minun pitäisi ottaa huomioon myös muut vaatteet joitten kanssa takkia todennäköisesti pitäisin. Ensiksi valitsemani yhdistelmä teki takista hieman liian maanläheisen, jotta se sopisi kirkkaammanväristen aiemin tehtyjen vaatteitten kanssa. Langat esiin uudelleen ja kuvaamaan. Miksi kuvaamaan? Siksi että halusin lankojen erottuvan toisistaan lautanauhassa. Parhaiten se onnistuu, ja tekee samalla työstä mielenkiintoisemman näköisen, siten että siinä käytetään valööriltään erilaisia värejä. Jopa vastavärit, jos ne ovat yhtä tummia tai vaaleita, voivat muodostaa tasapaksun massan, josta kuviot eivät erotu hyvin. Joskus värit voivat olla hieman hämääviä (esimerkiksi keltainen ei olekaan aina niin vaalea kuin luulisi) ja tarkistaankin niitten valöörin pienellä valokuvauskikalla. Otan kuvan ja muutan sen mustavalkokuvaksi. Siitä eri värien tummusasteen verrattuna toisiinsa erottaa hyvin.

Well, the subject of tis pot is not how to make a coat out of too litle pieces of fabric, but colour, and more precisely lightness of the colours. When I had sewed the coat to the point seen in the pic above, I started to think how to decorate it. I planned to do some decorative stitching and tablet weaving for the coat. And out of the box they came, all pretty organic dyed yarns I have (well not all, but thin ones). There is little sparks of many different colours in the herringbone fabric mixed to bluegrayish main colour, so I had quite a lot of possibilities there. I choose nice combo of rust brown, warm yellow and light green. They complimented beautifully with both fabrics. 

Then I realized maybe the combo is too earthly to go well with other Viking set, which has been made of brighter shades of red, blue and green. So I took the yarns from the box again and started to take pics of them. Why pics? Because I wanted that the yarns differ enough so that the design in a tablet weaving can been seen clearly. It happens, when the yarns differ in brightness. It also makes the work look more interesting. Even complementary colours can make just mud, if they are as dark or as light with each other. Sometimes colours can be tricky, for example yellow can be darker that it seems to be. My tick is to take a pic of the colours and then turn the pic to black and white one. Then you can see really well the brightness of the colours compared to each other.

Päädyin lopulta vanhemista vaatteista saatuun väriskaalaan: punaiseen (tumma väri), siniseen (keskitumma) ja vaaleanvihreään (vaalea) lankaan. Katsotaan, mitä näistä tulee. Tosin tuo aiempi maanläheinen kombo saattaa vaatia tulla toteutetuksi johonkin muuhun, oli sekin sen verran herkullinen.

Ai niin, ompelin takin muuten kehräämälläni villalangalla, tuli testattua sekin samalla. Hyvin toimi, vaikken edes vahannut sitä.

In the end I decided to pick red (darkest colour), blue (middle tone) and light green (lightest one). Let's see what will happen. To tell the truth, the combo I chose first is still tickling in my mind, it was so delicious. I might do something else from it.

By the way, I used woolen thread I span a few months ago to sew the coat, so I could test it too. It worked pretty well, even thought I did not wax it.

Villaa, villaa! - Woot, wool!

Sitten viime näkemän on tapahtunut kuitupuolella paljon. Päätin kokeilla vielä kerran ja lähetin viestiä muutamalle ahvenanmaanlampaan kasvattajalle täällä mannermaalla. Ahvenanmaanlammas on perinteisiä rotuja, jotka kasvattavat kaksinkertaisen turkin, eli siinä on alusvillaa ja päällysvillaa. Aiemmin ajateltiin, että se olisi suomenlampaan muunnos, mutta nyttemmin on huomattu, että se on lähempää sukua gotlanninlampaalle, kuitenkin siis samaa pohjoista rotuperhettä.

Tällä kertaa olin oikeaan aikaan liikkeellä ja löysin kasvattajia, joilla oli syyskerintä ajankohtainen ja jotka olivat halukkaita myymään kokonaisia lampaallisia villaa. Nyt minulla on Pohjolan tilan villaa Kerimäeltä, sekä harmaata, jonka on kasvattanut lammas nimeltä Pohjolan Enne ja valkoista Hulda Saariston villa. Ihan käsittelemätöntä villaa, jossa on tallella kaikki... aromit. Olen saamassa vielä lisää villaa yhdeltä toiselta tilalta mutta siitä lisää tuonnempana.

There have been happening a lot since we last met. I thought to give one last try to get wool from a sheep with double fleece and sent e-mail to a few farmers who are having Åland sheep here in continental Finland. Åland is a bunch of islands between Finland and Sweden and traditional sheep of the area have been thought to be some kind of Finnish sheep, when lately it has been found out it is closer relative to Gute, Gotland sheep. All three are Northern short tailed sheeps.

This time the time was right and I found farmers who were about to shed their sheep and willing to sell me fleece. Now I have got wool from two sheep, gray wool from one whose name is Pohjolan Enne and white from Hulda Saaristo. They live in a farm called Pohjola. And the fleece is really unprepared, with all of... stuff... in it left. I will also get more wool from another farm, but I will tell about it later.

Olen tässä ehtinyt tehdä koekäsittelyn pienelle villaerällä. Päätin pestä villan tavalla, jonka oletan olevan hyvinkin perinteinen, eli pistin villan likoamaan viileään veteen. Villa puhdista itse itseään. Se laajenee, siis tulee sekä pitemmäksi että paksummaksi sekä lämpimämmäksi kastuessaan. Tämä laajenemisliike itsessään pesee jo villaa, se irrottaa lian kuiduista. Vesi astiassa saattaa olla hyvinkin likaista, mutta villa siellä seassa on puhdasta liotuksen jälkeen. Jos lähistöllä olisi sopiva puro tai joki, villan voisi viedä sinne verkkokassissa muutamaksi viikoksi oleilemaan ja liikkuva vesi huuhtelisi villan vielä tehokkaammin. (Tässä lähellä itse asiassa on pieni joki, mutta ei ihan meidän tontilla, joten en arvaa sinne villojani viedä.) Ennen ei kuumaa vettä ollut tuhlattavaksi asti, joten kaikki, mikä voitiin tehdä ilman sitä, myös tehtiin.

Liotuksen jälkeen villa kaipaa vain kevyen pesun lämpimällä vedellä ja pesuaineella. Jos olisin tekemässä esimerkiksi purjetta tai sateenkestävää vaatetta, voisin kehrätä villan langaksi rasvoineen päivineen, mutta koska en ole, halusin pestä siitä lähes kaiken lanoliinin pois. Etsin mahdollisimman neutraalia pesuainetta ja kokeilin muun muassa villanpesuainetta, jonka pH on 8,5 sekä ihmisenpesuainetta, jonka pH on 5,5. Ymmärsin, että aavistuksen hapan olisi parempi kuin emäs, joten taidan pestä loputkin jälkimmäisellä.

I have had time to test a little bit of wool. I decided to wash it in a way I think is very traditional, so I put it to a bucket of cool water. Wool washes itself, as it grows and gets warmer when it gets wet. This makes the wool move in a water and the movement washes dirt away. Water can become  very dirty, but wool inside it is clean. If I had a brook near me, I could have put the wool to it in a onion bag and let the moving water wash it. (Well, there is a brook quite near us, but it is not OUR brook, so I guess I cannot do that. And anyway, the winter is coming.) They did not have hot water to use for nonsense at earlier times, so if something could have done without it, they usually did.

After soaking the wool I washed it once in a warm water with soap. If I had make a sail or raincoat, I could have used it right after soaking, but I am not going to make one, so I wanted to wash as much lanolin away from the wool as possible. I tried to found a neutral soap and tested detergent for wool with pH 8,5 and detergent for humans with pH 5,5. As I understood a bit acid is better than a bit alkaline, so I think I will use latter when washing rest of the wool.

En ole vielä saanut hankittua villakampoja, joka olisi perinteinen tapa järjestää kuitu kehruukuntoon, mutta irrottelin villasta irrallisia kiharoita, jotka avasin ja harjasin pois kiharaisemman alusvillan. Sain hyvää, järjestyksessä olevaa kuitua, josta tietää, kumpi pää on juurta ja kumpi latvaa. Suunta vaikuttaa kehräyksen onnistumiseen. Lyhyen villan karstasin käsikarstoilla, jotka eivät ole varsinaisesti keskiaikainen työkalu, mutta kun sellaiset taas satun omistamaan, niin karstasimpa sitten. Karstauksessa kuidut eivät järjesty samansuuntaiseksi, mutta karstaus avaa kuitunipun ja tekee siitä helpommin kehrättävän.

I have not got wool combs yet, thought they are traditional way to prepare wool for spinning, so I simply collected locks, flicked them open with a brush and brushed away shorter fibre. I got nice open wool, where single hairs were in a right position and I knew which part of them was top and which was root. It is important to know, as spinning is easier when spun from top. Even thought cards per se are not medieval way to prepare wool, I have got cards and used them to open shorter fibre. Carding does not arrange fibres, but it opens locks and makes spinning easier.

Seuraavaksi tietenkin piti vielä kokeilla kehräämistä. Kuvassa on lyhyet pätkät sekä kammattua että karstattua villaa jo värttinöillä. Kammatut kuidut kehräytyivät hyvin, karstatut eivät niinkään. Karstasinkin jäljellä olevan käsitellyn villan uudelleen ja poistin paljon tarkemmin kaikki nypyt ja takut, jotka eivät auenneet karstoilla ja tulos oli huomattvasti helpommin kehräytyvää villaa. Koeponnistuksen aikana opin jo paljon jatkoa varten. Päällimmäisenä on ainakin se, että jatkossa valikoin paljon tarkemmin jo ennen pesua hyvälaatuisen villan, erottelen tarkemmin takut, katkenneet karvat tai villanpalaset, joita syntyy, kun keritessä jokin kihara leikataan epähuomiossa kahteen kertaan. Kampaamiseen ja varsinkin karstaamiseen pitää kiinnittää myös enemmän huomiota. Jälleen kerran valmistelupuuhiin käytetty aika korvaantuu täysin mitoin jatkotyöskentelyn sujuvuutena.

And of course I had to test spin a bit. Combed fibre was nice and easy to spin and yarn become even and pretty. Carded fibre did not act as well, but after I carded wool again and took away much more carefully all the nibbs and noils, it was much better. I learnt a lot about this experimentation, most importantly that I have to be much more carefully when preparing the wool, starting from collecting only the good parts of a fleece and leaving out felted wool, shorts and second cuts. Once again time used for a good and careful preparation pays back when all the other parts of the work are faster, easier and more enjoyable to do.

Lampaasta. Sheepish.

(Text in English after the Finnish text and the photo)

Kehrätessä hyvinkin oleellinen osanen lopputuloksessa on käytettävä kehräyskuitu. Päivänselvää se on tietenkin silloin, kun valitaan, saako halutun lopputuloksen parhaiten villasta, silkistä, pellavasta, puuvillasta, jostakin eksoottisemman eläimen karvasta tai modernin langan kyseessä ollessa jostakin uudesta muunto- tai tekokuidusta, joita tuntuu ilmaantuvan markkinoille tämän tästä. Tiesittekö, että saatavissa on muun muassa ruusukuitua, joka on tehty leikkokukkateollisuuden, kuten juuri ruusujen ylijäämäjätteestä? Minulla onkin jemmassa sekoitekuitua, jossa on osa ruusukuitua.

Mutta jos pysytään vanhassa kunnon villassa, niin silloinkin vaihtoehtoja on paljon. Lampaita on jalostettu villantuotantoon, ääriesimerkkinä merino, jonka villa on tasalaatuista päästä häntään ja miljoonista merinolampaista toisiin, laadultaan pehmeää ja villaksi aika kutittamatonta. Hyvää matskua villanjalostusteollisuudelle siis. Merinolammas sellaisena kuin rotu nykyisin tunnetaan on ollut olemassa vain reilut sata vuotta. Merino ei kuitenkaan ole mikään paras kuitu käsinkehrääjälle, varsinkaan aloittelevalle, ja jos kehrääjä on kiinnostunut historiallisesta kehräämisestä ja halukas tuottamaan mahdollisimman samantyyppistä lankaa kuin esiäidit, täytyy tutustua ihan muihin lammasrotuihin.

Olen viime aikoina etsinyt ja löytänyt tietoa langoista ja kuiduista, joita on käytetty keskiaikaisissa tekstiileissä, kuten suomalaisissa rautakautisissa hautalöydöissä tai Grönlannista löytyneistä keskiaikaisista tekstiileistä, jotka ovat Islannista sinne muuttaneitten viikinkien jälkeläisten jälkeenjättämiä. Lammmasrodut, joitten kuitua niissä on käytetty, ovat sukua toisilleen ja nykyisinkin olemassa oleville pohjoismaisille roduille, kuten suomenlampaalle, gotlanninlampaalle, shetlanninlampaalle, islanninlampaalle, norjalaiselle spaelsaulle tai venäläiselle romanoville. Nykyisistä roduista (kuten myös muissa maissa, kuten Brittein saarilla olevista primitiiviroduista) osa on kuitenkin jalostettu siten, etteivät niitten villat muistuta esivanhempiensa villaa, ainakaan kokonaisuutena.

Primitiivisille lammasroduille tyypillinen ominaisuus on, että ne olivat villan yleistuottajia. Samassa lampaassa kasvoi jopa neljää hyvinkin erilaista villaa, jota esivanhempamme käyttivät erilaisiin tarkoituksiin. Samassa lampaassa oli ainakin pitkää hieman paksumpaa kiiltävää ja loivasti kihartuvaa peitevillaa ja lyhyttä ohuempaa ja kihraisempaa alusvillaa. Usein ne ovat olleet erivärisiäkin samassa lampaassa ja antaneet vaikutelman karvasta, joka on eriväristä juuresta kuin latvasta. Sen lisäksi samassa lampaassa saattoi kasvaa keskipituista villaa ja jopa jouhimaista, poron karvaa muistuttavaa onttoa liki lasimaista kuitua, joka on mahdotonta kehrättävää, mutta jota voitiin käyttää vaikkapa katon eristeenä.

Pitkä peitinvilla ja lyhyt alusvilla saatettiin erotella, ja niitä on käytetty erilaisiin tarkoituksiin, vaikkakin myös samaan tekstiiliin. Pitkästä kuidusta on esimerkiksi kehrätty tiukkakierteistä, usein kerrattua loimilankaa kudontaan, ja saman kankaan kuteena on käytetty löyhäkierteisempää yksisäikeistä lankaa, joka on kehrätty pehmeästä alusvillasta.

Ideaalitilanne muinaiskankaan uusinnon kutojalle olisikin saada yhden (tai useamman) primitiivilampaan koko keritsemisvuota, puhdistaa ja lajitella se, erotella kampaamalla pitkät päällyskarvat ja sitten karstata lyhyet alusvillat tai kehrätä ne suoraan langaksi ns. pilvestä. Ainakin Suomessa se on kuitenkin hankalaa, sillä helposti saatavilla suoraan tuottajalta on vain suomenlampaan villaa, joka on jalostustoiminnan seurauksena tasalaatuista ja muistuttaa lähinnä primitiivilampaitten alusvillaa. Suomenlampaasta on olemassa alalaji, jaalanlammas, joka on ikäänkuin taantunut (jalostunut, sanoisin minä) takaisin muinaisen suomenlampaan ominaisuuksiin, ja jolla on kahdenlaista villaa, mutta jaalanlampaita on olemassa hyvin vähän. 

Kyseinen kutoja (meikkis siis) onkin alkanut miettiä, voisiko feikata muinaslammasta valitsemalla kahden tasalaatuista villaa tuottavan erirotuisen lampaan villaa. Toinen villa tulisi pitkää paksumpaa kiiltävää loivakiharaista villaa tuottavasta rodusta, kuten vaikkapa englantilaisista pitkäkarvisesta lincolnista tai jacobista , toinen pehmeää tiukkakiharaisempaa villaa tuottavasta rodusta, kuten moderni suomenlammas.

Lähteet: 

Else Østergård: Woven into the Earth

Sinihameet kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja

Deborah Robson and Carol Ekarius: The Fleece & Fiber Sourcebook

Judith MacKenzie: The Evolution of Wool

When you are spinning, the important thing to consider is which fibre to use. The clearest it is when thinking if the wanted result is easiest to get by using wool, silk, linen, cotton, some more exotic animal fibre or (when spinning modern yarn) one of those new fibres coming to market almost every day, it seems. Have you heard it is possible to spin rose fibre? It is made of waste on flowers like roses. I actually have mix fibre which is having some rose fibre in it.

But if we are talking just about good ol' wool, even then there are a sea of possibilities. There are sheep breed to uses of textile industry, like Merino. It's fibre is same from tip to toe and from sheep to another, and soft and relatively non-itchy. Perfect for big industrial mills. Merino, as we know it now, have been around only about hundred years. Merino, by the way, is not the best choice for hand spinner, especially for beginner one. An if a spinner is interested to history and reproducing of similar yarn our ancestors did,s/he have to get to know other breeds of sheep.

I have been searched and found information about yarns and fibres of old textiles, for example Finnish iron age founds and medieval founds from Greenland, where Vikings from Iceland settled themselves and left traces of their textiles. Wool in those founds are from sheep, which are relative to each other and to Northern modern sheep like Finnish landrace (Finn), Orkney or Shetland sheep, Gotlandish sheep from Sweden, Spaelsau from Norway or Romanov from Russia. Some of the races have been breed thought, so that their fibre is no longer similar as it has been, at least not as a hole.

So called primitive breeds are good overall producers of wool. In the same sheep you can find up to four totally different type of wool. They have long thicker wool with big gentle curves as overwool and short soft curly wool as underwool. They can be different colour in the same sheep so that it looks as the wool is having differently coloured tip and root. Then some breeds can have medium length wool and very hard hollow almost glass-like fibre called kemp, similar to the fibre of for example deer. Kemp is unspinnable and our ancestors used it for example as insulation of roofs.

Long and short wool was usually separated (not always thought) and they have been used to different purposes even in a same textile. Long strong wool was good for tightly spun, maybe plied thread for warps. Short wool have been spun to loftier softer singles and used as weft of the same woven fabric.

Ideal situation for a weaver of a reproduction of medieval fabric would have one (ore more) sheepful of wool, clean it and separate good wool fron not so good, comp longer wool for worsted yarn and card short wool or spin it direct from so called cloud. At least here in Finland it is a bit complicated, as easiest wool to get direct from producer is modern Finn, and it has been breed to have only relatively short and soft (and perfect for felting) wool. There is Jaala sheep, which have kind of regenerated from Finn to it's earlier shape and have double wool, but there is not a lot of these sheep. 

Said weaver (moi) has started to think if she could fake wools of primitive sheep and choose wool of two modern cultivated breed. I could use wool from a breed which typically produces long strong wool, like longwool Leicester or Jacob from UK. Another wool could come from breed which produces short soft wool, like Finn.

Sources:

Else Østergård: Woven into the Earth

Sinihameet kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja

Deborah Robson and Carol Ekarius: The Fleece & Fiber Sourcebook

Judith MacKenzie: The Evolution of Wool