keskiviikko 30. elokuuta 2017

Aikakautista villaa. Wool they wore

(Text in English after the squirrel.)

Pidin kesällä parissa tapahtumassa luennon aiheesta aikakautinen villa ja sen matka lampaasta kankaaksi. Aihe on laaja, ja luennolla ehti käydä läpi vain suurimmat linjat. Osaa asioista olen jo käsitellytkin täällä, mutta puran nyt kirjoitetuksi tekstiksi sitä, mistä puhuin, kenties jotain unohtaen ja jotain lisäten, mutta samoilla linjoilla joka tapauksessa. Aihe vaatii useamman postauksen ja aloitan nyt itse lampaista, ja varsinkin lampaista, joita on perinteisesti kasvatettu Pohjoismaitten alueella.

Lammas (Ovis aries) on aikoinaan kesytetty useaan eri kertaan useammista eri aasialaisen muflonin (Ovis orientalis) laumoista. Eurooppaan lammas on ilmeisesti saapunut kahteen kertaan. Ensin tänne tuli karkeavillainen lammas, jonka keskeisemmissä osissa Eurooppaa syrjäytti seuraava, villan puolesta pitemmälle jalostettu lammas. Euroopan laidoille jäi karkeavillaisia, irtoavakarvaisia ja (pukki)sarvellisia lammasrotuja, jotka tunnetaan pohjoiseurooppalaisena lyhythäntäisenä lammasroturyhmänä. Siihen kuuluvat nykyisistä lammasroduista muun muassa suomenlammas, islanninlammas, gotlanninlammas, shetlannin- ja muutamien muitten Pohjois-Atalannin saarten lampaat sekä venäläinen romanov.

Alkuperäinen pohjoinen lammas ja osa sen nykyisistä jälkeläisistä ovat niin sanottuja primitiivilampaita. Primitiivilampaan villalle on tyypillistä, että sillä on kaksinkertainen turkki ja se saattaa irrota itsestään ilman että sitä tarvitsee leikata. Nämä ominaisuudet tekevät niitten villasta huonon nykyistä villanjalostusteollisuutta ajatellen, sillä se suosii mahdollisimman tasalaatuista, tasamittaan leikattua villaa raaka-aineekseen. Keskiaikaisille ja jo paljon aiemmin eläneille ihmisille oli hyvä saada samasta lampaasta erityyppistä villaa eri tarkoituksiin, kuten pitkää kestävää päällysvillaa tai ohutta pehmeänlämpöistä alusvillaa. Lampasta saattoi saada myös poronkarvan tapaista onttoa jäykkää karvaa, jota ei pysty kehräämään ja joka nykysin katsotaan viaksi villassa. Se oli kuitenkin hyvää esimerkiksi rakennusten eristeenä. Työtä primitiivilampaan villalaatujen erottelu toki vaatii enemmän kuin yhdensorttista villaa kasvattavan lampaan villan työstö.

Primitiivilampaat siis saattavat myös pudottaa karvansa, niin että ne keritsemisen sijaan voidaan irrottaa hieman vetämällä lampaasta. Englanninkielessä tätä nyppimistä kutsutaan termillä rooing, mutta sillä on nykyisin aika huono kaiku, koska samaa termiä käytetään angorakanien karvan nyppimisestä, joka teollisessa laajuudessa on hyvin raakaa, eläinrääkkäystä olevaa puuhaa. Angorakanit eivät muuten ole tietojeni mukaan keskiaikaisia hyötyeläimiä, vaan jalostettu myöhemmin nykyisenlaisiksi karvankasvattajiksi. Joka tapauksessa, entisaikaan oli tapana, että ihmiset, joilla ei ollut edes sitä yhtä lammasta, saivat koota pensaisiin tms. tarttuneita itsestään irronneita villatukkoja käyttöönsä. Ja tästähän tiedämme siksi, että on säilynyt oikeusjuttuja siitä, onko joku tyytynyt keräämään vain pensaissa olevia karvoja vai siirtynyt suoraan lampaan äärelle...

Kuvalla ei ole mitään tekemistä jutun kanssa, muuta kuin että oravalta on irronnut osa talvikarvasta.




Yeah, I know, the pic does have nothing in common with the text, except that the squirrel is shedding.

I had a lecture of period wool, and it's path from a sheep to fabric at a couple of events during the summer. This is a big subject and I could touch only highlights of it. Part of them I have already discussed here, but anyway I am going to write about what I did talk, maybe adding something, maybe forgetting something, but on those lines. This needs more than one post and I will start of telling about sheep, especially traditional Nordic sheep.

A sheep (Ovis aries) has been domesticated from Asian mouflon (Ovis orientalis) several times in a several places. It is thought that sheep came to Europe twice. First came sheep with more coarse wool and later sheep which had been breed to have more softer wool. More isolated north is still having descendants of the first wave, known as Northern European short-tailed family. For example Finnsheep, Icelandic sheep, Gotland sheep, Shetland and other sheep from North Atlantic islands, and Romanov from Russia belong to the family.

The original northern sheep, and part of it's modern relatives are so called primitive sheep. Characteristic in wool-wise to primitive sheep in general are dual fleece and wool than can shed, shear itself without cutting it. These characteristics are making the wool unwanted for wool industry, which prefer more uniform wool cut to similar length, so it is called "primitive". To medieval people (or people from even older times) a sheep with several kind of wool was good thing. They could get long strong over wool and short soft warm under wool. Even hollow kemp (fibre similar to deer or moose hair) was not problem to them as it is for modern spinner or wool industry. They used it for example as an insulation on roofs or walls. It take time and labor to take different kind of fibres apart of each other, but they could get all of them from the same sheep.

Primitive sheep can, as said, naturally shed their wool, which then can be hand plucked. Sometimes this method is called rooing, but it has today a bad reputation, as very violent rooing is in use when plucking hair of angora rabbits. (Which by the way are not period to my knowledge, but breed after our time of interest. If someone knows better, I will be gladly corrected.) There was a habit that poor people without even that one sheep could pick up wool that sheep had left  to bushes. And we know about this habit of course because there are court cases with arguing if someone had picked up only those naturally shed locks or plucked them themselves from sheep...


Lähteitä / Sources:

Auli Bläuer: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa
Deborah Robson, Carol Ekarius: The Fleece & Fiber Sourcebook. More than 200 Fibers from Animal to Spun Yarn

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ajatuksia helmistä. Thinking beads

(The text in English in italics after the Finnish text)

¨Glass as a man-made material is thousands of years old. The production of glass has always been a relatively high-tech process, stretching the technological limits of every age.¨

- Bandhu Dunham in his book Contemporary Lampworking (vol. 1)

Olen tehnyt viime aikoina aika lailla helmiä, mutta myös ajatellut niitä. Paljon. Vanhoja helmiä, ikivanhoja helmiä, uusia helmiä ja kuinka tehdä niistä vanhojen helmien näköisiä. Olen aikeissa tehdä sarjan artikkeleita tänne blogiin erityyppisistä vanhoista helmistä, kuinka luulen että ne on tehty ja kuinka teen itse niitten tapaisia helmiä. Tämä on siis johdatuspostaus aiheeseen. Olen ajatellut aihetta jo pitempään, mutta minulla on ollut energiaa kaivaa, tutkia ja testata yksityiskohtia vasta viime aikoina.

Olin jo lähes kirjoittanyt tämän tekstin, kun sain muitten myöhemmästä rautakaudesta kiinnostuneitten tavoin myöhäisen joululahjan, kun tämä artikkeli julkaistiin. Se kertoo Ravattulan Ristimäen arkeologisten kaivausten tuloksista haudasta 1/2015, erityisesti helmistä, joita haudasta löytyi. Tiesin helmistä melko pian niitten löytymisen jälkeen, ja olen odottanut vesi kielelllä tarkempia kaivaustuloksia. Tulenkin varmaan käyttämään tätä artikkelia hyväkseni tulevissa postauksissa, mutta nyt muutamia yleisiä ajatuksia vanhojen helmien uusintojen teosta.

Periaatteessa tekotapa on enimmäkseen sama rautakautisissa helmissä kuin minun tekemissäni. Tuhat vuotta sitten helmet tehtiin kuitenkin käyttäen lasin sulatuksessa apuna uunia, kun itse käytän poltinta, jossa polttoaineena on maakaasu, tarkemmin propaani, ja liekkiä kuumentaa ilmasta rikastettu happi. Näin saan pieneen liekkiin paikallisesti lasin vaatiman lämpötilan ja pystyn tekemään helmet katsoen niitä hyvinkin läheltä, ilman että esimerkiski yrittäisin kurkistella saviuunin sisään ja nähdä mitä tapahtuu. Monet asiat ovat minulle helpompia kuin muinaisille mestareille, joitten helmiä ihastelen, kun ne ovat tekotavasta huolimatta niinkin taitavasti tehtyjä. Joitakin tekniikoita tosin on, jota ovat jopa luontevampia uunitekniikalla tehden, mutta niistä myöhemmin lisää. Helmiä tehdään myös lasinpuhallukseen perustuen, mutta itse teen lähinnä kierrettyjä helmiä, joissa sulaa lasia kierretään saveen kastetun metallipuikon ympärille.

Lasin koostumus on ollut perusaineiltaan kutakuinkin sama siitä lähtien, kun se keksittiin muutama tuhat vuotta sitten, tosin sitä on paranneltu vuosituhansien varrella. Lasi tehdään ylensä piioksidista (eli hiekasta), juoksutteesta, tasapainottavista mineraaleista (kuten alumiinista, lyijystä, natriumista tai kalsiumista) ja värjäävistä aineista. Lasi saa värinsä useimmiten erilaisista metallioksideista, ja yhteen metalliin perustuvat värit ovat olleet käytössä myöskin tuhansia vuosia. Ne ovat myöskin helpoimpia ja yleensä nykyisin edullisimpia laseja. Nykyisin erisävyisiä laseja on käytössä paljon enemmän, mutta useat niistä värjätään useammalla alkuaineella, jotka saattavat käyttäytyä ennalta-arvaamattomasti kuumennettaessa, kun aineet reagoivat toisiinsa kemiallisesti.

Muutama seikka kiinnittää usein huomioni, kun näen jossakin rautakautisten ja ns. viikinkihelmien uusintoja. Ne ovat usein liian isoja. Aluksi tein itsekin helmet suurehkoiksi, kun perustin tekemisen lähinnä kuviin, joista kokoa on vaikea arvioida. Esimerkiksi museokauasta onkin kiva ostaa yksi iso yksittäinen helmi ja tehdä siitä vaikkapa riipus tai avaimenperä. Kuitenkin esimerkiksi vanhojen helminauhojen helmet ovat aika pieniä, artikkelin korussakin ne ovat maksimisaan 10 mm levempään suuntaan. Näin ne ovat olleet myös kevyempiä, seikka johon olen alkanut autenttisuuden lisäksi kiinnittää huomiota myös käytännöllisyyden vuoksi sen jälkeen, kun tein itselleni viikinkityyliset vaatteet ja helmivitjoja. On mukavampi seistä selkä suorana, kun ketjut ja vitjat eivät paina ihan tolkuttoman paljon...

Toinen seikka liittyy siihen, että rautakautiset helmet ovat usein mattapintaisia (kuten artikkelissakin mainitaan useimpine helmistä olevan), ja niinpä uusinnoistakin usein tehdään mattaisia joko hapottamalla tai hiekkapuhalluksella. Helmet ovat kuitenkin teoriani (ja myös esimerkiksi vuosikymmeniä lasihelmiä tutkineen Augusto Paninin teorian) mukaan usein mattapintaisia siksi, että ne ovat olleet happamessa maassa vuosisatoja ja näin luonnon hapottamia. Uutena ne ovat olleet kiiltäviä, tai ainakin tekijä olisi oletettavasti halunnut niitten olevan. Vaikka lasi ei ole ollut yhtä halpaa kuin nykyisin, se on kuitenkin ollut edullinen vaihtoehto oikeille kiiltäville jalokiville.

Esimerkiksi antiikin roomalaisten jäljiltä säilyneet lasiesineet, jotka eivät ole olleet maassa (tai ainakaan pohjoisen happamassa maaperässä) ovat kiiltäväpintaisa. Osa helmistä on toki voinut olla jo uutenakin mattapintaisia, mutta silloin kyseessä on ollut virhe, tai ainakin piirre, jota oletettavasti on yritetty välttää. Lasi (joka on amorfista ainetta, jolla ei ole tiettyä kiderakennetta) on tekoprosessin aikana kerännyt pintaansa kiteytymää väärän lämpötilan, epäpuhtaan lasimateriaalin tai liian vähähappisen pelkistävän liekin vuoksi. Olen erittäin kärjistäen (koska kuitenkaan ei ole samanlaisesta "virheestä" kyse, ja mattapintaiset helmet elävöittäjällä ovat toki ajanmukaisemmat kuin vaikkapa kiiltäväpintainen aventuriinilasihelmi) verrannut helmen hapottamista siihen, että seppä takoisi viimeisen päälle olevan uusinnon muinaisesta puukosta ja sitten ehdoin tahdoin ruostuttaisi sen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hapotin itsekin aivan ensimmäisiä tekemiäni uusintohelmiä, mutta nyt säästän hapotuksen modernien helmien hauskaksi tehokeinoksi.

Onnea ja kiitos, jos luit tänne asti, vaikkei kuvia olekaan! Silmäkarkkia on sitten luvassa, kun saan ruudulle juttuja varsinaisista helmityyleistä


So I have lately made beads, but I have also thought beads. A lot. Old beads, ancient beads one could say. New beads, made to look like old beads. Yes, I am actually planning a serie of posts about old style beads, how I think they made them and how I am making them. This is kind of intro post to it. I have planned it all autumn seriously (and much longer as an idea, but I have not had energy to dig and hunt and test missing pieces before now).

I had even this text almost written, when I, and other people interested of late iron age, got a late Christmas present in a form of this article (only in Finnish). It is telling about the grave 1/2015 of Ristimäki, Ravattula and especially of 31 beads found from it. I have known of the beads almost since they found them and been waiting for information of it. I will probably use this article a lot in the blog posts, bit first I would like to write about some general thoughts about reproducing old glass beads.

Thought the basic technique is same in old and new beads, turning molten glass around metal mandrell, the source of heat to melt glass is different today from thousand years ago. They used small kiln or furnace and worked inside of the kiln or very near the lid of it, when modern lampworker uses torch, which uses gas, like propane as fuel. I can work much closer and accurately, but still I admire the beads of old masters. Even thought it must have been more difficult, they still managed to do such a fine beads. Beads can be made also with glassblowing method but I am mostly doing them by winding glass around mandrel.

Glass have been made using basically same materials thousand of years, thought there have been a few improvements to the formula during years. Glass has been made usually from silicon dioxide (silica, known as a sand too...), flux, stabilizing agents (like alumininum, natron, or calsium) and colouring compounds. Glass get colour usually from different metal oxides and a colour from a single metal oxides have been around about as long as glass. They are usually also the cheapest and the easiest to use glass. Nowadays there are a lot of new shades in glass, but they are usually got using several metal oxides etc, and can cause unexpected colour reactions in a flame.

There are a few things I would like to discuss about reproductions of old, for example Viking style beads before I start about different bead styles. First, they are often too large, At first I made them myself quite big, when I just looked at photos without anything to compare their size in them. It is also nice to buy for example a museum shop one big bead and use it as a pendant or a key ring charm. But actually real old beads have been surprisingly small, for example in the aforementioned article says, that the beads in the grave where max 10 mm wide, wider way. The smaller the lighter, and besides authenticity it makes small beads also nicer to use. I found that out latest when I made myself Viking style clothes with several bead strings. It is easier to stand straight when your jewelry is not too heavy...

Another thing is about old beads being matte (like they said in the article about most of the beads in the grave), and so making also new beads with sandblowing or using acid agent. Part of the beads might have been matte from the start, but my (and for example one of Augusto Panini, who have collected and researched old glass beads several decades) theory, that beads have been, or at least meant to be clear and shiny and they are matte because they have been buried to acid ground. Even thought glass was not as cheap as it is today, it has been anyway much more affordable alternative to real shiny gems.

Old glass subjects, from for example Roman period, which have not been buried to earth (or at least to acid northern ground) are not usually matte. There is a possibility, that some of them have been matte because there have happened some mistake, like vitrification on their surface because of for example poor quality glass or lack of enough oxygen in the flame. (Glass is so called amorphous solid, so it is non-crystalline.) I have said (and I know that this is not fair for glass, as the "mistake" is not in the same category at all and I rather see re-enctors use matte beads than beads with aventurine glass in them) that mattening glass beads deliberately in a name of them being period is same as a smith would do the very good and period knife and then get it rusty deliberately. To be honest I made matte the first Viking style beads I made several years ago, but now I save it as a nice technique for modern beads. 

Congrats and thank you, if you managed to read this far without any pics. I promise some eye candy when I' ll write the articles of different bead styles!